Arkisto

Selittäisittekö, miksi kotimatkallani on 14 baaria?


Vaalien alla poliitikot ovat innokkaita kertomaan, miten asioiden tulisi olla ja mitä he itse tekisivät, jotta asiat muuttuisivat paremmiksi. Harva kuitenkaan viitsii vastata kysymykseen: Miten nykyiseen tilanteeseen on päädytty? Epämukavista päätöksistä ei selvästi ole mukava puhua.

Nuorten Ääni -toimituksen nuoret halusivat kysyä kuntapäättäjiltä, miksi olemme tässä tilanteessa. Ensimmäisessä jutussa selvitetään itähelsinkiläisen Kontulan lähiön huonoa turvallisuustilannetta. Lapset ja nuoret saavat kertoa omin sanoin, miksi heitä pelottaa liikkua yksin ostarilla. Toisessa jutussa selvitetään, miksi sosiaalityöntekijä ei välttämättä ota nuoren mielipidettä huomioon lain vaatimalla tavalla. Huostaanottoprosessin kokenut nuori kertoo muodollisen kuulemisen olevan varsin yleistä sosiaalityössä. Kolmas juttu antaa äänen Lohjan nuorille, jotka joutuvat hengailemaan Prisman lattialla, koska parempiakaan paikkoja ei illanviettoon löydy.

Jokaisessa jutussa nuoret ovat itse havainneet ongelman, johon poliitikot saavat selittää syitä. Helppoa se ei ollut – esimerkiksi kaupunginhallituksen puheenjohtaja Risto Rautava kertoi olleensa elämänsä pisimmässä haastattelussa arvioidessaan Kontulan ongelmia. Sosiaalityön laiminlyöntejä selvittänyt toimittaja haastatteli useita lautakunnan jäseniä, mutta juuri kukaan ei osannut selittää, mistä päätöksistä ongelmat johtuvat.

Kaikki jutut ovat alusta loppuun saakka nuorten suunnittelemia ja tekemiä. Nuoret päättivät itse, mitkä aiheet halusivat nostaa esille kuntavaaleja varten. Lopputuloksesta huomaa, että poliitikot eivät ole tottuneet perustelemaan nuorille heitä koskevia päätöksiä.

Voit katsoa jutut Ylen sivuilta.

Katariina Aho

Lue lisää

Tästä pitäisi puhua!

Mitä yhteiskunnallisia ongelmia nuoret pitävät tärkeinä? Mistä ei puhuta riittävästi? Mihin keskusteluihin nuoret haluaisivat päästä enemmän mukaan? Nuorten Ääni -toimituksen “Tästä pitäisi puhua”-julkaisut esittelevät toimituksen lehtijuttujen, tv-ohjelmien ja blogikirjoitusten esille nostamia aiheita vuosilta 2006–2011 ja 2011–2013

Julkaisuihin sisältyy kaksi kirjaa ja yksi videokooste. Kaikki esitellyt jutut ovat nuorten tekemiä ja ne on julkaistu Helsingin Sanomissa, Suomen Kuvalehdessä ja Ylen kanavilla. Lisäksi kirjoissa esitellään Nuorten Ääni -toimituksen historiaa, jäseniä ja työskentelytapoja.

Ensimmäisen julkaisun tilasi hallituksen lasten, nuorten ja perheiden hyvinvoinnin politiikkaohjelma. Materiaalia käytettiin apuna, kun seuraavaa nuorisopolitiikan kehittämisohjelmaa valmisteltiin. Toinen julkaisu on nuorisoasiainkeskuksen rahoittama.

Julkaisujen sisällön valitsi toimituksen jäsenistä koostuva ryhmä. Työskentelyä ohjasivat Nuorten Ääni -toimituksen työntekijät ja muut tarvittavat resurssit saatiin nuorisoasiainkeskukselta.

Lue lisää

Milloin nuoret saavat valtaa?



Espoossa on ollut nuorisovaltuusto jo 1990-luvun lopulta alkaen, mutta Helsingissä sellaista ei vielä edes harkita. Aktiiviset nuoret ovat kyllä äänessä, mutta nuorisotoimi tuntuu hidastelevan asioiden etenemistä.

Kun kuulimme Helsingin nuorisotoimenjohtajan perustavan nuorten vaikuttamista pohtivaa ryhmää, päätimme tehdä asiasta lehtijutun. Sain tehtäväkseni kirjoittaa pääuutisen aiheesta Helsingin Sanomien Kaupunki-sivuille.

Heti jutuntekoa aloitettaessa ilmeni, että niin nuorisotoimi, nuorisotoimenjohtaja kuin nuoretkin ovat lähinnä kuulopuheiden varassa. Nuorisotoimenjohtaja kertoi perustavansa ryhmän, muttei se ollut samanlainen ryhmä kuin nuorille oli kerrottu. Koetin ratkoa ristiriitoja parhaani mukaan ja vietinkin monet illat jutunteon merkeissä.

Lopputuloksessa koetan tuoda esille mahdollisimman monet näkökulmat asiaan ja toivon edistäväni omalta osin helsinkiläisten nuorten asemaa kaupungin päätöksenteossa.

Robert Sundman

Juttu nuorten vaikuttamisesta Helsingissä julkaistiin Helsingin Sanomien Kaupunki-sivuilla 29.3. Lue juttu täältä.

Lue lisää

Onko elämänkatsomustieto ongelma?

Olen lähes koko lukiourani ajan törmäillyt huhuun siitä, kuinka elämänkatsomustiedon voisi ylioppilaskokeissa kirjoittaa pelkän filosofian lukemisen avulla. Kumpaakin ainetta lukiossa opiskelevana pidin tätä erittäin kiinnostavana väitteenä – jopa niin kiinnostavana, että se voisi olla aiheena ensimmäisessä lehtijutussani ikinä.

Ensimmäinen juttuni oli todellinen käytännön journalismin lyhyt oppimäärä. Aikataulutuksen ja säntillisen taustatyön merkitys nousi silmissäni kohisten, kun deadlinet puskivat päälle ja kirosin iltasella haastateltavia etsiessäni jo sitä, miksi edes lähdin moiseen urakkaan mukaan.

Nyt kaikki tuntuu kuitenkin onnistuneen. Haastateltavat, jotka aluksikin juttuun kaavailtiin, suostuivat jututettaviksi, aikataulut (kuinka summittasilta ikinä näyttivätkään) pitivät ja sanamääräkin pysyi kutakuinkin kohdallaan. Kysymyksiinkin saatiin vastaukset ja halutut tiedot kaivettiin milloin minkäkin nettisivun tai sähköpostiviestin syövereistä, ihmisten pääkopista puhumattakaan.

Stressaaminen, monet tietokoneella vietetyt illat ja yhteensä useisiin tunteihin venyneet puhelinhaastattelut löivät kouraan julkaistun jutun lisäksi palan uutta tietoa lehtityöstä ja miellyttävän kokemuksen. Itseasiassa niin miellyttävän, että taidan toistamiseenkin antautua tällaiselle urakalle…

Ville Eklund

Juttu elämänkatsomustiedon ylioppilaskokeesta julkaistiin Helsingin Sanomissa 19.3. Lue juttu täältä.

Lue lisää

“Tv:ssä tämä näytti paljon helpommalta”

En ollut koskaan ajatellut tekeväni urheiluun liittyvää juttua. Päätin kuitenkin kokeilla rajojani talviolympialaisten lähestyessä. En ollut aikeissa kuitenkaan tehdä mitään niin sanotusti tyypillistä urheilijoiden tuloksista ja saavutuksista kertovaa juttua, vaan jotakin erilaista.

Idea lähti melko laajalta, mutta rajautui ajatusprosessien kautta siihen, että ulkomaalaistaustaiset ihmiset testaavat talvilajeja, joita eivät ole aiemmin kokeilleet. Kyse oli siis urheilujutusta, mutta minua kiinnostavasta näkökulmasta. Tärkein oppi ehkä siis on se, että jokaisesta aiheesta, jopa ei niin itselle mieleisestä, voi tehdä jutun. Aiheen saralta pitää löytää vain jotakin itselle mielenkiintoista.

Jutun tekemisessä hiukan hankalaa oli haastateltavien saaminen. Omassa tuttavapiirissä ei ollut oikein ketään haastateltavaksi sopivaa, joten heitä piti etsiä muualta. Loppuen lopuksi erinomaiset haastateltavat sitten löytyivät.
Juttua tehdessä oli mukava käydä kolmella samankaltaisella, mutta silti erilaisella juttukeikalla samaa juttua varten. Jokaisena kertana jännitin, että mitäköhän on luvassa. Oli hienoa päästä seuraamaan henkilöiden ensi kertaa lajin parissa. Se oli myös todella hellyttävää. Erityisen ihanaa oli katsoa, kuinka urheasti Thaimaasta kotoisin olevan Yont hiihti. Oli myös todella hienoa, että jutun kautta hän innostui ihan tosissaan lajista ja aikoo jatkaakin sen parissa.

Alun perin tarkoitus oli kirjoittaa vain yksi juttu, jossa haastateltaisiin ja seurattaisiin kolmea eri haastateltavaa. Helsingin Sanomissa oltiin kuitenkin sitä mieltä, että jokaisesta henkilöstä voisi kirjoittaa kustakin oman juttunsa. Se ei minua lainkaan haitannut, vaan päinvastoin, sillä niin olin tavallaan itsekin aiemmin miettinyt ja nähnyt sen paremmaksi.

Avatessani lehden jutun ilmestymispäivänä reagoin aika äänekkäästi, sillä juttu oli koko sivun kokoinen ja urheilusivujen pääjuttu. Se oli siis todellakin jotakin, mitä en uskonut koskaan tekeväni.

Ina Mikkola

Juttu talvilajien testaamisesta julkaistiin Helsingin Sanomien Urheilu-sivuilla 4.3. Lue juttu täältä.

Lue lisää

Tuhannen euron tanssit

Vanhojen tanssit ovat lukion suurimpia juhlia. Ennen vanhaan tansseja varten kaivettiin isovanhempien vaatekaapeista oikeasti vanhoja vaatteita, mutta nykyään meininki muistuttaa amerikkalaisten kimaltelevia high school -tanssiaisia. Kipinä jutun tekemiseen syntyi omista edessä häämöttävistä tansseista.

Jutun tekemisessä vaikeinta oli sopivien haastateltavien löytäminen. Juttua varten tarvitsin jonkun, joka käyttäisi ihan tuhottomasti rahaa tanssiaisiin ja tämän vastakohdan, eli jonkun, joka tanssisi melkein nollabudjetilla. Pitkän soittokierroksen jälkeen löysin tytön, jonka tanssibudjetti hipoi tuhatta euroa. Tansseihin paloi melkein jonkun kuukauden palkka, vaikka paketista puuttuikin monelle pakolliset limusiinit, rusketukset ja kolmen ruokalajin illallinen.

Yllättävää oli myös se, että tansseihin kuluu huomaamatta monta sataa euroa, vaikka mekko olisikin ilmainen.

Ihmiset tuntuvat useimmiten haluavan ostaa oman mekkonsa. Helsingin pukuliikkeistä mekon voi lunastaa itselleen noin 300 eurolla. Pukuliikkeissä on myös yleensä listat mihin kouluihin kyseinen mekko on jo myyty. Näin samanlaista pukua ei näe samalla tanssilattialla ja mahdollisen fiaskon ainekset ovat minimissä. Kukaan ystävistäni ei ole kuitenkaan pystynyt tyydyttävästi vastaamaan, mitä aikoo tehdä monen sadan euron mekollaan tanssiaispäivän jälkeen. Yksi haastateltavista totesikin, että paradoksaalisesti käytettyjä mekkoja ei ole kamalasti liikenteessä, vaikka monen lukiolaistytön mekko odottaakin yksinäisenä vaatekaapissa.

Pyörähtelin itse kikapon tahtiin tänä vuonna, ja oli mielenkiintoista vertailla kahden lukiolaisen tansseihin käyttämiä rahasummia. Omat vanhani olivat hektinen, mutta hauska kokemus. Muiden jännittäessä valssiaskeleitaan minä istuin Sanomatalossa ja näpyttelin kuumeisesti juttua. Mekkoni oli kaverilta lainassa – onneksi. Tanssien jälkeen olo oli helpottunut, sillä rahaa jäi muuhunkin eikä mekkoa tarvitsisi säilyttää turhaan kaapissa.

Tanssit ovat monen kuukauden harjoittelun huipentuma, mutta päivä menee yllättävän nopeasti ohi.

Melissa Heikkilä

Juttu vanhojen tansseista julkaistiin Helsingin Sanomien Kaupunki-sivuilla 19.2. Lue juttu täältä.

Lue lisää

Mistä kouluruoka tulee?

Jos kaupassa haluan tietää, mistä kalatiskin lahna on peräisin, se onnistuu. Koulun ruokalistassa tällaista tietoa ei kuitenkaan kerrota. Onko oppilaalla oikeus tietää mitä hän syö? Nuorten Ääni -toimituksessa minulla oli mahdollisuus tehdä aiheesta tv-juttu Ylen A-Studio-ohjelmaan.

Jutun tekeminen alkaa aina käsikirjoituksesta. Työryhmämme alkoi suunnitella tarinaa, jossa lähdetään koulun ruokalasta etsimään tietä raaka-aineiden alkulähteille. Matka alkaisi keittäjän haastattelusta ja etenisi tuotantolaitosten ja keskusliikkeiden johtajien kautta kommenttiin maatilalta.

“Mä luulisin, että ne porkkanat tulee ihan Suomesta”, arvaili vaivaantunut kouluravintolan esimies Koillis-Helsingin lukiossa. Hän kehotti meitä ottamaan yhteyttä Palmiaan, joka vastaa useimpien helsinkiläisten koulujen ruuista.

Palmian ruokapalvelupäällikkö ei ensin halunnut vastata kysymyksiin, koska pelkäsi jutun mustamaalaavan kouluruokaa. Lopulta hän kuitenkin suostui haastatteluun, ja lupasi hankkia meille tiedot siitä, millaisilta tiloilta ruokien raaka-aineet tulevat.

Luvattuja tietoja ei koskaan tullut. Yhdessä sähköpostissa tosin kerrottiin perunoiden tulevan Suomesta ja punajuurten EU-alueelta. Tämä ei paljon tilavierailulle pääsyä auttanut. Miksei tietoja lupauksista huolimatta annettu? Lähdin kysymään tätä Helsingin opetusvirastosta. Haastattelu kesti tunnin, enkä saanut kysymyksiin kunnollisia vastauksia.

Kaiken tämän jälkeen nauhoilla oli monta tuntia haastattelua, mutta ei tietoa ruuan alkuperästä. Aloimme miettiä uutta käsikirjoitusta, jossa ei päädytäkään maatilalle, vaan näytetään millaiseen pyöritykseen joutuu, jos haluaa tietää, missä koulun salaatissa oleva tomaatti on kasvanut.

 

Leikkaamisen jälkeen valmis juttu esitettiin A-Studiossa. Vaikkei jutussa voitukaan paljastaa helsinkiläisen kouluruuan alkuperää, niin ehkä joku jutun nähneistä katsojista yrittää nyt selvittää, mistä tulevaa ruokaa hänen koulussaan syödään.

Rosa Kettumäki

Insertti esitettiin A-studiossa 13.5.2009. Voit katsoa jutun juttuarkistosta.

Lue lisää